Tänä talvena on ollut monta hyvää hetkeä ulkoiluun – hiukan pakkasta, ja pientä lumisadetta. Ei uskoisi, että pieni kiva kävelylenkki voi yhtä-äkkiä muuttua viiden tähden arktiseksi kokemukseksi… Luonto yllättää ihmisen, joka on päässyt unohtamaan, miten ihanasti lumi peittää ja hukkaa kaikki maamerkit. Kesken kävelylenkkiä, polulla metsässä toteaa, että on monta syytä, kantoa ja kiveä, miksi polku ei kesällä kulje suoraan metsäaukean poikki, vaan vähän kiertää ja kaartelee. Löytyi sieltä hangen alta ihan etsimättä ne kaikki kierrettäväksi tarkoitetut, myös se puoli metriä syvä oja.
Ja ihan kun tämä pieni polulta harhautuminen ei olisi ollut riittävä osoitus luonnon arvaamattomuudesta – niin se kaksi metriä tien ja metsäaukean välissä oli loppuhuipennus, fanfaari ja osoitus ihmisen pienuudesta. Jostakin aukealta tuli se tuuli joka tunki silmät täyteen pieniä teräviä lumikiteitä, ja sitten ihan sokeana käveli tietä kohti, eikä tosiaan tajunnut että kun nyt oli harhaan kävelty niin ei tämä ollut se poistumiskohta – se sileä polulta näyttävä pätkä tielle oli pengerretty, mukulakivistä muovattu ja lumen alla niin liukas, että arvaahan sen miten siinä käy. Siinä kohtaa ne tähdet. Viisi ainakin.
Lumen keskellä hetken tasaili hengitystä, ei onneksi mihinkään paljon koskenut, paitsi ehkä henkisesti hiukan siinä kohtaa, kun kirkkaalla lapsen äänellä joku kysyi, että kuka sinä olet ja toinen vastasi ääni väristen että varmaan metsäpeikko …
Onneksi tämä arktinen retki ja luonnonvoimien kanssa taistelu ei sentään vienyt sen kauemmaksi ihmisasutuksesta, ihan vain naapuritaloyhtiön pihatielle.
Tämä teksti sai inspiraationsa erään talvella tehdyn, jännittäväksikin kääntyneen kävelyretken jälkeen.
Anna Paldar's Book Corner 